Uutta pyörää alle

Old habits die hard...

Entisenä kilpapyöräilijänä kerkesin nauttia tilanteesta, kun tallissa ei pitkään aikaan ollut enää ainuttakaan omaa polkupyörää. Lopetettuani aktiiviajamisen, pyöristä piti päästä eroon, kun ne olivat vain tiellä ja muistuttivat liikaa menneistä.

Pyöräilyn jälkeen innostuin juoksemisesta, josta taas seurasi se, että vasen polveni on nyt sen verran huonossa kunnossa, että se leikattiin vuosi sitten ja tämän jälkeen lääkäri kielsi juoksemisen. Lumilautailua se kestää (onneksi), mutta ei oikein muuta. Lääkäri myös suositteli pyöräilyä, kivun rajoissa. Reaktio tähän oli aluksi lähes sama kuin myös ehdotettuun vesijuoksuun: "No en varmana!"

Tästä kaikesta on nyt vuosi. Paikat ei edelleenkään kestä hikiliikkumista, mutta mieli kaipaa vauhtia ja adrenaliinia vanhaan malliin. Lunta onneksi saatiin lopulta tänäkin vuonna, joten rinteeseenkin pääsee, mutta hetken tasapainottelun jälkeen ostin sitten kuitenkin myös polkupyörän...

Päädyin Specializedin Rockhopper Pro:hon. Pyörässä on riittävän pitkä runko, jotta saan mukavan ajoasennon pitkän selkäni kanssa ja muutoin se on mukava lenkkikaveri, joka ei pienestä ryminästäkään säikähdä.

Ajovarusteetkin alkavat olla kunnossa (jostain syystä en mahtunut enää n. 8v vanhoihin ajohousuihin..), joten ei muuta kuin baanalle!

Lumilautailureissu Japaniin

Lähdimme tammikuun lopussa Elämysmatkojen järjestämälle reissulle Japaniin. Jo viime kesästä lähtien mielessä olivat siintäneet pohjattomat puuterinietokset ja kokemuksia täynnä oleva reissu eksoottiseen maahan.

Meillä oli Finnairin suorat lennot Tokion Naritaan ja takaisin, Tokion ja Hakuban väli mentiin bussilla. Matkat menivät kumpaankin suuntaan ongelmitta - ainoastaan lentokoneiden penkit saivat surkuhupaisaa myötähäpeää osakseen; jos normaalivartaloinen suomalainen mies ei mahdu omalle penkilleen ilman, että vierustoveri tulee toiselta puolelta päälle, tai lentoemännät rynnivät hartiaa päin toiselta puolelta, penkit ovat liian kapeat. Japanilaisessa lyhyen matkan bussissakin oli leveämmät penkit, vaikka niissä sitten saikin puolestaan istua polvet suussa.

Japanilaiset ovat uskomattoman ystävällistä ja vieraanvaraista porukkaa. Aina oltiin auttamassa, vaikka joskus ei oltu vielä apua ehditty pyytääkään ja aina paikallisten kanssa asioidessa vastassa oli leveä hymy ja sama tiedustelu: "Where are you from? Ah, Finland!" Jos joltain ei englanti taipunut, siitä oltiin yleesä kovin pahoillaan. Mahtavaa porukkaa!

Asuimme High Mount Hotellissa Wadanossa. Hotellissa ei ollut mitään moitittavaa, kaikki toimi henkilökuntaa myöten. Käytännössä alaovelta pääsi Happo One-nimiseen keskukseen, joka oli läheisistä keskuksista perinteisin. Muita kokeilemiamme keskuksia olivat Cortina, joka on eniten suunnattu vapaalaskuun metsineen ja hoitamattomine rinteineen sekä Hakuba47, joka on parhaiten lumilautailuun sopiva paikka parkkeineen ja lepposine rinteineen. Hotellin ja rinteiden välit mentiin näppärästi joko taksilla, tai ilmaisella shuttlebussilla. Kukin keskus on oma toimijansa pienistä välimatkoista huolimatta, joten suositeltavaa onkin ostaa jokaiselle päivälle oma päivälippunsa, jotta voi aamulla päättää, mihin lähtee lunta pöllyttämään.

Meillä satoi ensimmäisen vuorokauden aikana n. 1m verran uutta lunta, mutta loppuviikkona ei uutta lunta sitten enää näkynytkään. Ensimmäinen päivä olikin siinä mielessä paras, että koin elämäni parhaat puuterilaskut juuri silloin. Tuli offareilla hassuteltua muulloinkin, mutta loppuviikkoa kohden rinteet alkoivat auttamatta olla aika kolutut. Keskuksista sen verran vielä, että läheskään kaikki keskukset eivät salli rinteiden ulkopuolella hassuttelua. Tämä ihan silkasta lumivyöryjen vaarasta. Joissakin keskuksissa ski patrolit kävivät päivittäin läheiset offarit läpi ja todettuaan ne turvallisiksi, päästivät sitten kansaa metsään.

Kotimatkalla vietimme vielä puolisentoista vuorokautta Tokiota ihmetellen. Mukava kaupunki, kannattaa tutustua, jos tuolla suunnalla liikkuu. Autobongaajana sain napattua kuvan mm. allaolevasta Lexus LFA:sta, joita ei ole maailmassa kuin vaatimattomat 500 kappaletta.

Trysil, Norja

Nyt kun joulu on vietetty ja vuosi vaihdettu, on aika palata taas sorvin ääreen. Lähdimme heti joulun jälkeen kaveriporukalla Norjaan lumilautailureissulle pyyhkiäksemme syksyn pölyt harteiltamme. Valitsimme kohteeksi Trysilin, sillä keskuksesta on ennestäänkin jo kokemuksia ja se on varsin siedettävän matkankin päässä.

Lähdimme reissuun kahdella autolla; ne täyttyivätkin lattiasta kattoon kahdeksan hengen varusteista ja eväistä. Menomatkalla suuntasimme Tukholmaan Turun kautta, sillä Silja Line oli perillä Ruotsissa mukavasti jo aamukuudelta, joka jätti loppupäivän ajomatkaa varten. Menomatkalla tuli pysähdeltyä turhan usein milloin mistäkin syystä, joten n. 500km matkaan kului taukoineen 10 tuntia.

Tulomatkalla nappasimme Tukholmasta Silja Linen purkin, mutta suuntasimme tällä kertaa Helsinkiin, sillä se on lähempänä kotia ja kyseinen laiva lähti vasta klo 17:00 Ruotsista, joka taas jätti kiireettömän ajopäivän Ruotsin halki.

Trysil ei keskuksena pettänyt taaskaan, laskettavaa siellä riittää yllin kyllin. Lumilautailijan näkökulmasta puitteet tosin olivat selkeästi enemmän laskettelijoita varten suunnitellut. Tämän huomasi pienistä asioista helpoiten: esimerkiksi yhteen rinteeseen pystytetty nopeustutka-alue oli hauska idea, mutta vauhdinottomäki oli niin lyhyt ja loiva, että lumilaudalla siinä ei saanut alkuunkaan riittävästi vauhtia. Painoimme tosin siitäkin huolimatta muutamaa edeltävää hiihtäjää kovemmat lukemat tauluun...:) Itse sain karvan verran yli 61km/h noeudeksi; oli jännä huomata, että noissakin vauhdeissa ajatteli vain, että kovempaakin pääsisi, jos rinnettä vain riittäisi. Puuterilunta löysimme offpisteiltä mukavasti ja laskuviikon viimeisinä päivinä aurinkokin paistoi varsin lämpimästi.

Hintataso Norjassa on korkea. Ei siellä mitenkään ylitsepääsemättömän kallista ole, mutta kuitenkin lompakko tyhjeni selkeästi nopeammin kuin kotona. Ainakin laskettelukeskuksessa pyörivät tavalliset norjalaiset tallaajat ovat melko lailla samanlaista porukkaa kuin suomalaiset niin hyvässä kuin pahassa, kovempiäänistä tosin.

Minulla oli kameravarustuksena reissussa GoPro, GoPro 3 Silver Edition ja Canonin perusjärkkäri. Kuvamateriaalia tuli rinteestä vaikka millä mitalla, toinen GoPro oli monopodin päässä ja toinen kypärässä kiinni.

2013 Jaguar XFR-S

Los Angelesin autonäyttelyssä julkistettu Jaguarin XFR-S malli on mielenkiintoinen julkistus. Malli on sporttisempi versio 2007 esitellystä Jaguar XFR mallista, joka sai facelift mallinsa viime vuonna. Tämä uusi XFR-S herättää ainakin itsessäni hieman vilunväristyksiä, olen nimittäin aina mieltänyt Jaguarin "edustusautona" poislukien XF, XK ja R-mallit. Siksi tämä uusi malli vaikuttaakin vain edutusmallin Jaguarilta, johon on lisätty spoileri. 

Joka tapauksessa lukemat pellin alta ovat erittäin vaikuttavat. XFR-S:ssä on nimittäin XKR-S:stä tuttu 5.0 litran V8 moottori, joka tuottaa 542 hevoisvoimaa ja 680Nm vääntöä. Vaihteistoina 8 vaihdetta sisältävä "quickspeed" automaatti. 0-100km/h taittuu 4.4 sekunnissa! Huippunopeus on rajoitettu 299km/h - varsin riittävä ainakin Suomen oloihin :-D 

Ajettavuuttakin on parannettu edeltävään XFR malliin verrattuna uudelleen kalibroidulla ajonvakausjärjestelmällä. Myös jäykemmillä jousilla, jämäkämmillä puslilla ja uudella taka-apurungolla on pyritty parantamaan tuntumaa tiehen.

Auto on saanut ulkoasuunsa paljon muutoksia verrattuna "normaaliin" XFR malliin. Etupuskurissa on suuret ilmanottoaukot ja takana suuremmalla takapuskurilla jossa hiilikuituinen diffuusori. Kontin päälle on myös ilmestynyt aiemmin mainittu spoileri, joka tottakai suuremmissa nopeuksissa parantaa ajettavuutta.  

Spoileri on tietojemme mukaan kuitenkin lisävaruste, joten sen voi jättää valitsematta jos haluaa säilyttää "rauhallisemman" lookin auton kanssa. Omalla kohdalla täytyy myöntää että vaikka ajettavuus kärsisi jäisi tuo lisävaruste pois listalta.

Jaguar on ilmoittanut, että ulkomuodon parannukset eivät ole jääneet vain ulkonäkökysymyksiksi vaan aerodynaamiset ominaisuudet ovat todellakin parantuneet jopa 68% joka ainakin paperilla kuulostaa upealta. 

Autolle kertyy mukavasti hintaa ja on jännä tämänkin kohdalla nähdä tullaanko Suomeen koskaan saamaan kyseistä mallia. Normaalia XF:ää Suomeen on rekisteröity 2008 vuonna 22 kpl. Briteissä auton hinnaksi on arvioitu  

£80 000, joka on noin £15,000 enemmän kuin XFR mallilla ja £7000 enemmän kuin BMW:n M5 mallilla. 

Lähde Schmee180 blogi. 

Superautojen parhaimmisto 2012 - pakoäänissä

Kivahan niitä on katsella, mutta superauton täytyy myös kuulua, ei ainoastaan näkyä. Seuraava video kannattaa katsoa HD-tasoisena ja kaiuttimet kannattaa kääntää mukavan kovalle. Video on Youtube-käyttäjän marchettino, hänellä on muitakin maittavia autopätkiä tilillään, kannattaa vilkaista!

Mercedes-Benz SLS AMG Black Series

Teamspeedin kuvaama video Mercedes-Benzin SLS AMG Black Seriesistä kiertämässä Nurburgringiä Saksassa. Kieltämättä upeat äänet ja hyvin näyttää istuvan rataan. Saadaankohan tälläistä koskaan Suomen maalle?

KOEAJO: Volvo V40 D2

Volvo on muutaman vuoden jälkeen herättänyt V40-mallinimen jälleen henkiin. Ennen V40 oli pikkufarmari, vanhaa ja kulmikasta 850/V70-koppaa pienempi ja pyöreämpi auto. Uusi V40 on edeltäjäänsä huomattavasti pienempi, ei tätä enää farmariksi voi sanoa. Tämä on enemmänkin pieni versio V60:sta, joka hoitaa nykyään samaa roolia kuin V40 ennen.

Muotoilu on nyky-Volvoa joka suhteessa ja omaa silmää nuo muodot miellyttävätkin. Ulkokuoressa on katsottu mallia isoveljistä korkeaa kylkilinjaa ja viirumaisia takavaloja myöten.

Sisustakin on taattua Volvoa, samasta muotista tullut kuin muutkin mallit. Aluksi ohjaamo tuntui ahtaalta, jopa lyhytjalkaisen 185 senttisen mielestä. Tunne kuitenkin väistyi, kun pääsi liikenteeseen, ohjaamo oli sen jälkeen varsin viihtyisä paikka. Kaikki hallintalaitteet olivat hyvin käsillä, polkimet ja vaihdekeppi toimivat napakasti ja ajoasennon sai muutenkin mukavaksi. V40:ssa on älyttömän hauska mittaristo, siitä on saatavilla informaatiota enemmän kuin lyhyellä koeajolla kerkesi tulkita.

Takatiloilla V40 ei voi tosin kehuskella. Vaikka joudunkin vetämään penkin aika eteen, taakseni ei kokoiseni aikuinen meinannut mahtua istumaan. Polvet olivat kiinni kuskin penkissä ja pää oli kiinni katossa, sama ilmiö kuin edesmenneessä V50:ssa.

Suurin huolenaiheeni koeajon alkaessa oli V40:n ohjaustehostin. Vertailukohteena minulla on lähipiirissä oleva 2009 XC60, siinä on sietämätön sähköinen ohjaustehostin: tuntuu kuin ratti ei olisi missään yhteydessä renkaisiin. Onneksi V40:ssa tilanne oli parempi. Siinä löytyi huomattavasti enemmän ohjaustuntumaa vauhdissa, vaikka rattia olikin myös parkkipaikalla hyvin helppo käännellä. Pisteet siitäkin siis.

Tykästyin V40:een todenteolla. Onhan se ehkä vähän pieni, mutta ei sen väliä. Ajettavuus, ulkonäkö ja mittariston kilkkeet sulattivat sydämeni.