Uutta pyörää alle

Old habits die hard...

Entisenä kilpapyöräilijänä kerkesin nauttia tilanteesta, kun tallissa ei pitkään aikaan ollut enää ainuttakaan omaa polkupyörää. Lopetettuani aktiiviajamisen, pyöristä piti päästä eroon, kun ne olivat vain tiellä ja muistuttivat liikaa menneistä.

Pyöräilyn jälkeen innostuin juoksemisesta, josta taas seurasi se, että vasen polveni on nyt sen verran huonossa kunnossa, että se leikattiin vuosi sitten ja tämän jälkeen lääkäri kielsi juoksemisen. Lumilautailua se kestää (onneksi), mutta ei oikein muuta. Lääkäri myös suositteli pyöräilyä, kivun rajoissa. Reaktio tähän oli aluksi lähes sama kuin myös ehdotettuun vesijuoksuun: "No en varmana!"

Tästä kaikesta on nyt vuosi. Paikat ei edelleenkään kestä hikiliikkumista, mutta mieli kaipaa vauhtia ja adrenaliinia vanhaan malliin. Lunta onneksi saatiin lopulta tänäkin vuonna, joten rinteeseenkin pääsee, mutta hetken tasapainottelun jälkeen ostin sitten kuitenkin myös polkupyörän...

Päädyin Specializedin Rockhopper Pro:hon. Pyörässä on riittävän pitkä runko, jotta saan mukavan ajoasennon pitkän selkäni kanssa ja muutoin se on mukava lenkkikaveri, joka ei pienestä ryminästäkään säikähdä.

Ajovarusteetkin alkavat olla kunnossa (jostain syystä en mahtunut enää n. 8v vanhoihin ajohousuihin..), joten ei muuta kuin baanalle!

Lumilautailureissu Japaniin

Lähdimme tammikuun lopussa Elämysmatkojen järjestämälle reissulle Japaniin. Jo viime kesästä lähtien mielessä olivat siintäneet pohjattomat puuterinietokset ja kokemuksia täynnä oleva reissu eksoottiseen maahan.

Meillä oli Finnairin suorat lennot Tokion Naritaan ja takaisin, Tokion ja Hakuban väli mentiin bussilla. Matkat menivät kumpaankin suuntaan ongelmitta - ainoastaan lentokoneiden penkit saivat surkuhupaisaa myötähäpeää osakseen; jos normaalivartaloinen suomalainen mies ei mahdu omalle penkilleen ilman, että vierustoveri tulee toiselta puolelta päälle, tai lentoemännät rynnivät hartiaa päin toiselta puolelta, penkit ovat liian kapeat. Japanilaisessa lyhyen matkan bussissakin oli leveämmät penkit, vaikka niissä sitten saikin puolestaan istua polvet suussa.

Japanilaiset ovat uskomattoman ystävällistä ja vieraanvaraista porukkaa. Aina oltiin auttamassa, vaikka joskus ei oltu vielä apua ehditty pyytääkään ja aina paikallisten kanssa asioidessa vastassa oli leveä hymy ja sama tiedustelu: "Where are you from? Ah, Finland!" Jos joltain ei englanti taipunut, siitä oltiin yleesä kovin pahoillaan. Mahtavaa porukkaa!

Asuimme High Mount Hotellissa Wadanossa. Hotellissa ei ollut mitään moitittavaa, kaikki toimi henkilökuntaa myöten. Käytännössä alaovelta pääsi Happo One-nimiseen keskukseen, joka oli läheisistä keskuksista perinteisin. Muita kokeilemiamme keskuksia olivat Cortina, joka on eniten suunnattu vapaalaskuun metsineen ja hoitamattomine rinteineen sekä Hakuba47, joka on parhaiten lumilautailuun sopiva paikka parkkeineen ja lepposine rinteineen. Hotellin ja rinteiden välit mentiin näppärästi joko taksilla, tai ilmaisella shuttlebussilla. Kukin keskus on oma toimijansa pienistä välimatkoista huolimatta, joten suositeltavaa onkin ostaa jokaiselle päivälle oma päivälippunsa, jotta voi aamulla päättää, mihin lähtee lunta pöllyttämään.

Meillä satoi ensimmäisen vuorokauden aikana n. 1m verran uutta lunta, mutta loppuviikkona ei uutta lunta sitten enää näkynytkään. Ensimmäinen päivä olikin siinä mielessä paras, että koin elämäni parhaat puuterilaskut juuri silloin. Tuli offareilla hassuteltua muulloinkin, mutta loppuviikkoa kohden rinteet alkoivat auttamatta olla aika kolutut. Keskuksista sen verran vielä, että läheskään kaikki keskukset eivät salli rinteiden ulkopuolella hassuttelua. Tämä ihan silkasta lumivyöryjen vaarasta. Joissakin keskuksissa ski patrolit kävivät päivittäin läheiset offarit läpi ja todettuaan ne turvallisiksi, päästivät sitten kansaa metsään.

Kotimatkalla vietimme vielä puolisentoista vuorokautta Tokiota ihmetellen. Mukava kaupunki, kannattaa tutustua, jos tuolla suunnalla liikkuu. Autobongaajana sain napattua kuvan mm. allaolevasta Lexus LFA:sta, joita ei ole maailmassa kuin vaatimattomat 500 kappaletta.

Trysil, Norja

Nyt kun joulu on vietetty ja vuosi vaihdettu, on aika palata taas sorvin ääreen. Lähdimme heti joulun jälkeen kaveriporukalla Norjaan lumilautailureissulle pyyhkiäksemme syksyn pölyt harteiltamme. Valitsimme kohteeksi Trysilin, sillä keskuksesta on ennestäänkin jo kokemuksia ja se on varsin siedettävän matkankin päässä.

Lähdimme reissuun kahdella autolla; ne täyttyivätkin lattiasta kattoon kahdeksan hengen varusteista ja eväistä. Menomatkalla suuntasimme Tukholmaan Turun kautta, sillä Silja Line oli perillä Ruotsissa mukavasti jo aamukuudelta, joka jätti loppupäivän ajomatkaa varten. Menomatkalla tuli pysähdeltyä turhan usein milloin mistäkin syystä, joten n. 500km matkaan kului taukoineen 10 tuntia.

Tulomatkalla nappasimme Tukholmasta Silja Linen purkin, mutta suuntasimme tällä kertaa Helsinkiin, sillä se on lähempänä kotia ja kyseinen laiva lähti vasta klo 17:00 Ruotsista, joka taas jätti kiireettömän ajopäivän Ruotsin halki.

Trysil ei keskuksena pettänyt taaskaan, laskettavaa siellä riittää yllin kyllin. Lumilautailijan näkökulmasta puitteet tosin olivat selkeästi enemmän laskettelijoita varten suunnitellut. Tämän huomasi pienistä asioista helpoiten: esimerkiksi yhteen rinteeseen pystytetty nopeustutka-alue oli hauska idea, mutta vauhdinottomäki oli niin lyhyt ja loiva, että lumilaudalla siinä ei saanut alkuunkaan riittävästi vauhtia. Painoimme tosin siitäkin huolimatta muutamaa edeltävää hiihtäjää kovemmat lukemat tauluun...:) Itse sain karvan verran yli 61km/h noeudeksi; oli jännä huomata, että noissakin vauhdeissa ajatteli vain, että kovempaakin pääsisi, jos rinnettä vain riittäisi. Puuterilunta löysimme offpisteiltä mukavasti ja laskuviikon viimeisinä päivinä aurinkokin paistoi varsin lämpimästi.

Hintataso Norjassa on korkea. Ei siellä mitenkään ylitsepääsemättömän kallista ole, mutta kuitenkin lompakko tyhjeni selkeästi nopeammin kuin kotona. Ainakin laskettelukeskuksessa pyörivät tavalliset norjalaiset tallaajat ovat melko lailla samanlaista porukkaa kuin suomalaiset niin hyvässä kuin pahassa, kovempiäänistä tosin.

Minulla oli kameravarustuksena reissussa GoPro, GoPro 3 Silver Edition ja Canonin perusjärkkäri. Kuvamateriaalia tuli rinteestä vaikka millä mitalla, toinen GoPro oli monopodin päässä ja toinen kypärässä kiinni.